30.5.2009 Primavera Sound: Sonic Youth, Th' Faith Healers, Oneida, Jesu, Liars etc. Parc Del Forum, BarcelonaValvoja, paljonko viive? Nolostuttavan jälkijunassa tulee raportoitua tässä nyt Primavera Sound '09 -festareiden päätöshulinoista. Loppureissu meni lomailuksi ja siitä Suomen päässä toipumiseksi. Mahtava reissu oli kyllä kaikin puolin, vaikka on vieläkin hieman uupunut ja kaikesta kokeneesta herttaisen tolaltaan. Hektiseksi meni paikoin nämä kekkerit, mutta sainpahan pyyhittyä
pakkonähdäennenkuindelaa-listalta aika monta tärkeää nimeä yli. Ja en minä kyllä säntäilisi keikasta jos sen samalla nauttisi siitä täysin siemauksin. Suurin osa näkemästäni ja kokemastani oli positiivissävytteistä ellei jopa mahtavaa. Mutta asiaan, eli Primavera-lauantaihin, joka olikin aikataulullisesti paljon ilmavampi päivä.
Launtain puistosessiosta en pitänyt kiirettä ehtiä
Ariel Pink's Haunted Graffitiin, kun herra lo-fi-poppari kerran oli saapumassa parin viikon päästä Suomeen. Mutta jälkeenpäin tajusinkin että minullahan on samaisena iltana töitä. Joten se siitä. Se la viii ja nii ees päin. Ensimmäinen akti jonka kerkesin bongata oli
Jesu, jonka raskaan verkkaisesti leijuva musiikki sopi kummallisen hyvin auringonpaisteeseen. Oli huojentava huomata ettei bändin livesoundi ole täysin Justin K. Broadrickin shoegaze-innostuksen läpitunkemaa. Tyhjäkäyntiin taipuvaiseen kenkiintuijotteluun toi oleellisesti särmää metallinen botne ja doomin hitaudella kulkeva soitto.
Samalla lavalla rokkasi seuraavaksi reippaalla otteella vasta paluun tehnyt
Th' Faith Healers. 90-luvun alun brittiskeneä tämä. Meluisammille särökitararevittelyille tilaa antavat kappaleet rullasivat sympaattisen innokkaan naislaulajan siivittämänä eteenpäin välillä hieman Swervedriver-henkisesti. Mitään hittejä
näillä ei vissiin ikinä ollut ja sen kyllä huomasi setistä, jossa ei ollut piikkejä eikä alhoja vaan tasaisen menevää indierokkausta alusta loppuun.
VAROITUS! NEIL YOUNG -VUODATUS ALKAA...Niin, esiintyihän festareilla eräs kanadalainen rokkipappareinenkin. Niilo-herran ego ei näemmä kestänyt sitä että samanaikaisesti olisi ollut mitään muuta ohjelmaa festarialueella (tämä oli ilmeisesti ollut vaatimuksena sopparissa), joten käytin hyväksi tämän puolitoistatuntisen rao
n poistumalla alueen vierellä olevaan ostariin syömään. Alueelle takaisintullessa ajattelin että voisihan ukkoa käydä edes vilkaisemassa. Kuitenkin jonkin sortin legenda. Estrella Damm -lavaa lähestyessä alkoivat sekä vitutuskäyrä että niskavillat nousta. Ei vaan pysty käsittää miten kukaan tuota veretseisauttavan hirvittävää käninää voi kukaan pitää miellyttävänä. Asiaa ei myöskään helpottanut että juuri nyt setissä oli meneillään joku fiilistelyvaihe. En epäile, etteikö Neil Youngin mittavasta katalogista löytyisi vähemmän ärsyttävääkin materiaalia (Dead Man -soundtrackhan on kerrassaan mainio), mutta mitä sitä turhaan itseään kiduttamaan festareilla. Parisen kappaletta kestin urhoollisesti, sitten juoksuaskelin pakoon pakoon pakoon......NEIL YOUNG -VUODATUS LOPPUU.
...ja niin kauas kuin vain mahdollista, eli aivan alueen toiselle puolelle Ray Ban-Viceen, jossa
Oneida paahtoi menemään massiivisella äänivallilla varustettua psyke/kraut-rockiaan. Viimeistään lauantain yleisöryntäyksessä melkoiseksi pullonkaulaksi paljastununeen lavan edusta oli aivan tukossa Neil Young -turvapaikanhakijoista. Primaverassa soitti aika lailla erilainen yhtye kuin pari kesää sitten Tavastialla. Kosketinsoittajia oli yksi enemmän ja kappaleet, jos niitä varsinaisesti oli, olivat eeppisen jyrääviä instrumentaalijameja. Bändi lähti toki tälle tielle
Pre-Teen Weaponryllä, mutta tämä oli jotenkin suurisointisempaa ja vellovampaa. No, oli siinä vissiin lopussa vähän lauluakin mukana.
Ainoa harmittavampi päällekkäisyys tälle päivälle oli omalta kohdaltani Liars vs. Deerhunter.
Liars o
n todella toimivaa toistorock/sämplerihäröilyä levyltä kuultuna, mutta nyt ei oikein lähtenyt. En osaa oikein sanoa mikä siinä mätti. Muodollisesti hyvänkuuloista ja vieteriukkolaulajan lavasekoilua oli hauska seurata. Silti tuo oli jotenkin tyhjää, kylmäksi jättävää paukutusta. Höh. No tsekataanpa sitten loppuaika
Deerhunteria... mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Ensiksi mietittiin kavereiden kanssa että luonnollisestihan tällainen keskikokoinen indiebändi vetää pienemmellä Pitchfork-lavalla. Mutta ei, jätkät vetikin Rockdeluxilla, eli toisella päälavalla arviolta n. kymmenelle tuhannelle ihmiselle. Tässä siis bändi, joka soittaisi muutaman päivän kuluttua mitä todennäköisimmin puolityhjälle Tavastialle. Missä vaiheessa näistä näin isoja on tullut? Hittibiisejä ei ole, eikä musiikkinsa näin isolle lavalle sovellu muutenkaan. Yritin fiilistellä kauempaa katsomosta, mutta jotenkin vaisuksi jäi tämäkin. Ehdottomasti paremmin intiimimpään rock-klubikuunteluun soveltuva bändi.
Mutta kohta fiiliskäyrä lähtikin jyrkkään nousuun. Meikäläiselle festareiden ehdoton pääkohde The Jesus Lizardin jälkeen oli tuo särökitaraindien Black Sabbath ja The Beatles,
Sonic Youth. Kello yhdeltä Estrella Damm -lavalla se sitten vihdoin tapahtui, näin Kimin,
Thurstonin, Leen ja Steven (+ ilmeisesti Pavementin basistilla vahvistettuna) ihka elävänä. Siis tajutteekste? SONIC FUCKING YOUTH! (terveisiä vaan Rikulle) Ja hiton kovahan se oli, vaikka jotkut yhtyeen aiemmin nähneet isot pojat tiesivät sanoa keikkaa keskinkertaiseksi. Minua ei ainakaan uusien biisien paljous häirinnyt. On se The Eternal sen verta kova levy (ja todella pitkästä aikaa) että sitä sietääkin soitella. Mutta tulihan sitä klassikko-osastoakin esim. Evol-raidat
Tom Violence ja
Expressway to Yr Skull, Daydream Nationin
Cross the Breeze sekä Experimental, Jet Set, Trash and No Starin ainoa hyvä kappale
Bull in the Heather.
Puhumattakaan siitä, että keikan aloitti jo miehen ikään ehtinyt, yli neljännesvuosisadan takainen
Brother James. Yhtye keskittyi odotettua enemmän itse biisien soittamiseen pitkien melukitararevittelyiden jäädessä pienemmälle. Mutta mikäs siinä, hyvältä kuulosti ja fiilis oli ainakin meidän seurueessa huipussaan. Hyvä täti! Hyvä sedät!
Loppuilta oli sitten enemmän tai vähemmän epämääräistä ja kaljanhuuruista harhailua, veikeän räppäri
El-P:n, indiepopin tanssimusaan vaihtaneen
Simian Mobile Discon ja syntikka-rumpu-duo
Zombie Zombien tahtiin. Tai jos totta puhutaan ZZ:aa mentiin vielä puoli viideltä katsomaan pelkästään sen takia, että piti kuluttaa drinkkiliput loppuun. Seuraavana päivänä sitten vielä puistomeininkiä
Kimya Dawsonin tahtiin ja päätösklubihulinaa maailman parhaan playback-artisti
John Mausin parissa.
Ja siinä se oli, meikän Primavera.
17.6.2009 Baxter Stockman, Heroin and Your Veins @ Club Liberté
-tunnelma välittyi nyt neljähenkisen livebändin myötä kiteytetymmin ja vähäeleisemmin, eikä enää ensimmäisenä tullut mieleen David Lynch. Kappaleet soljuivat tyylikkäästi yhteen ja soittoa olisi mielellään kuunnellut puolta tuntia piteempäänkin.
pikkutyttöä joka hyppäsi ja jorasi estottomasti ilakoiden musiikin tahtiin.
e, tällä keikalla julkaistu EP, joten materiaalia oli mitä soittaa. Vähän liiaksikin. Ainoa moite onkin keikan liiallinen pituus. Pointti tuli himaan jo puolivälissä n. vajaan tunnin setistä. Vaikka biisit olivat enimmäkseen toimivia, ei seassa vielä tässä vaiheessa ollut tarpeeksi kiinnekohtia kantamaan ihan noin pitkää keikkaa. Innostus soittaa on toki ymmärrettävää, ottaen huomioon että Greippi tuskin kovin montaa julkista esiintymistä tähän mennessä ole tehnyt (olisiko tämä eka?). Joka tapauksessa piristävä iltapäiväkeikka aina yhtä sympaattisessa miljöössä. Greipistä kuullaan vielä.
Heti keikan alkuun kuultiin kaksi omaa suosikkia Kickstart My Heart ja Wild Side. Jotain kuitenkin uupui pyörivän rumpukorokkeen lisäksi. Nimittäin se soittamisen riemu ja valtaisa halu esiintyä, joka näkyi kaikista sunnuntain artisteista. Mötikät näyttivät olevan vain töissä. Vanhana fanina petyin keikkalepsuiluun, mutta yleisön nuoreen osaan setien karisma näytti uppoavan. Ukkojen asennetta kuvaa hyvin kielto kuvata bändiä läheltä, joten kaikki ammattikuvaajat karkoitettiin kuvaamaan miksauskopille, noin 100m päähän lavalta. Kummallinen ratkaisu tekee vain entisestään hallaa bändille, sillä nyt netistä löytyy fanien ottamia räpsyjä ammattilaisotosten sijaan. Eipä siinä, kovasti on ikä verottanut Mötley-miehistön ulkonäköä, mutta eikö sitä voi vanheta arvokkaasti kuten kaikki muut aikalaiset rock-tähdet?
Mötleyn jälkeen ilta meni juhlimisen parissa, kuten sunnuntain avanneella Kotiteollisuudella. Jouni spiikkasi, että näki kolme viimeistä biisiä Crüe-keikasta ja heräsi kovan humalan jälkeen Nokialta krapuloissaan. Kotiteollisuuden soittossa ei havainnut kankaista, sillä ensimmäisenä kuultu Kuningas mammoma lähti niin uljaasti käyntiin Karjalaisten laulun saattelemana, että toimittajalla herähti silmäkulmaan krapulakyynel. Jumatsuigula, miten hyvältä kolmikon särövalli kuulosti eilisten kokemusten jälkeen. Kotiteollisuus-keikan alkupää toimi kuin tauti, mutta 45 minuutin setin loppu hieman lässähti kummallisten kappalevalintojen myötä. Silti keikka jäi ehdottomasti voiton puolelle. Jouni ja Janne pilkkasivat heviyleisöä varsin raskaalla kädellä ja kansa nauroi sydämmensä kyllyydestä kaksikon vittuilulle. Minä elän -hitin itsepiruilusta huolimatta, kappale jäi vahingossa soittamatta. Ihan hyvä niin. 
30.5.2009 Primavera Sound: Sonic Youth, Th' Faith Healers, Oneida, Jesu, Liars etc. Parc Del Forum, Barcelona
Launtain puistosessiosta en pitänyt kiirettä ehtiä Ariel Pink's Haunted Graffitiin, kun herra lo-fi-poppari kerran oli saapumassa parin viikon päästä Suomeen. Mutta jälkeenpäin tajusinkin että minullahan on samaisena iltana töitä. Joten se siitä. Se la viii ja nii ees päin. Ensimmäinen akti jonka kerkesin bongata oli Jesu, jonka raskaan verkkaisesti leijuva musiikki sopi kummallisen hyvin auringonpaisteeseen. Oli huojentava huomata ettei bändin livesoundi ole täysin Justin K. Broadrickin shoegaze-innostuksen läpitunkemaa. Tyhjäkäyntiin taipuvaiseen kenkiintuijotteluun toi oleellisesti särmää metallinen botne ja doomin hitaudella kulkeva soitto.
näillä ei vissiin ikinä ollut ja sen kyllä huomasi setistä, jossa ei ollut piikkejä eikä alhoja vaan tasaisen menevää indierokkausta alusta loppuun.
n todella toimivaa toistorock/sämplerihäröilyä levyltä kuultuna, mutta nyt ei oikein lähtenyt. En osaa oikein sanoa mikä siinä mätti. Muodollisesti hyvänkuuloista ja vieteriukkolaulajan lavasekoilua oli hauska seurata. Silti tuo oli jotenkin tyhjää, kylmäksi jättävää paukutusta. Höh. No tsekataanpa sitten loppuaika Deerhunteria... mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Ensiksi mietittiin kavereiden kanssa että luonnollisestihan tällainen keskikokoinen indiebändi vetää pienemmellä Pitchfork-lavalla. Mutta ei, jätkät vetikin Rockdeluxilla, eli toisella päälavalla arviolta n. kymmenelle tuhannelle ihmiselle. Tässä siis bändi, joka soittaisi muutaman päivän kuluttua mitä todennäköisimmin puolityhjälle Tavastialle. Missä vaiheessa näistä näin isoja on tullut? Hittibiisejä ei ole, eikä musiikkinsa näin isolle lavalle sovellu muutenkaan. Yritin fiilistellä kauempaa katsomosta, mutta jotenkin vaisuksi jäi tämäkin. Ehdottomasti paremmin intiimimpään rock-klubikuunteluun soveltuva bändi.
Thurstonin, Leen ja Steven (+ ilmeisesti Pavementin basistilla vahvistettuna) ihka elävänä. Siis tajutteekste? SONIC FUCKING YOUTH! (terveisiä vaan Rikulle) Ja hiton kovahan se oli, vaikka jotkut yhtyeen aiemmin nähneet isot pojat tiesivät sanoa keikkaa keskinkertaiseksi. Minua ei ainakaan uusien biisien paljous häirinnyt. On se The Eternal sen verta kova levy (ja todella pitkästä aikaa) että sitä sietääkin soitella. Mutta tulihan sitä klassikko-osastoakin esim. Evol-raidat Tom Violence ja Expressway to Yr Skull, Daydream Nationin Cross the Breeze sekä Experimental, Jet Set, Trash and No Starin ainoa hyvä kappale Bull in the Heather.
The Bowerbirds on kohtapuolin julkaisemassa seuraajaa mainiolle Hymns for a Dark Horse -debyytilleen, joten yhtyeen setissä oli varmastikin noin puolet ennenkuulematonta ja puolet tuttua materiaalia. Uusien kappaleiden kanssa oli osaksi hieman soitannollista hakemista ja lyhyeksi jäänyt sound check aiheutti hieman säätöä. Mutta eipä tuollaisista pikkujutuista jaksanut välittää, kun päivä paistaa ja lomailevan elämä hymyilee.
ysillä vakuuttavaksi tapaukseksi. Viisikon psykedelinen garage tavoitteli milloin The Crampsin milloin The Jesus & Mary Chainin sävyjä, mutta rauhallisemmin ja miedommin, ilman meluisaa rokkiräminää. Yhtyeen todellinen suupaltti ei ollut tummaääninen laulaja vaan pienen pientä keyboardiaan kumarassa sormeillut kosketinsoittaja. Mies lupasi vitsaillen soittimensa ensimmäiselle joka kiipeää palmuun, mutta joutuikin syömään sanansa kuin innokas tyyppi löytyi saman tien. Höh! Joka leikkiin ryhtyy jne.
