17.6.2009 Baxter Stockman, Heroin and Your Veins @ Club Liberté
-tunnelma välittyi nyt neljähenkisen livebändin myötä kiteytetymmin ja vähäeleisemmin, eikä enää ensimmäisenä tullut mieleen David Lynch. Kappaleet soljuivat tyylikkäästi yhteen ja soittoa olisi mielellään kuunnellut puolta tuntia piteempäänkin.
pikkutyttöä joka hyppäsi ja jorasi estottomasti ilakoiden musiikin tahtiin.
e, tällä keikalla julkaistu EP, joten materiaalia oli mitä soittaa. Vähän liiaksikin. Ainoa moite onkin keikan liiallinen pituus. Pointti tuli himaan jo puolivälissä n. vajaan tunnin setistä. Vaikka biisit olivat enimmäkseen toimivia, ei seassa vielä tässä vaiheessa ollut tarpeeksi kiinnekohtia kantamaan ihan noin pitkää keikkaa. Innostus soittaa on toki ymmärrettävää, ottaen huomioon että Greippi tuskin kovin montaa julkista esiintymistä tähän mennessä ole tehnyt (olisiko tämä eka?). Joka tapauksessa piristävä iltapäiväkeikka aina yhtä sympaattisessa miljöössä. Greipistä kuullaan vielä.
Heti keikan alkuun kuultiin kaksi omaa suosikkia Kickstart My Heart ja Wild Side. Jotain kuitenkin uupui pyörivän rumpukorokkeen lisäksi. Nimittäin se soittamisen riemu ja valtaisa halu esiintyä, joka näkyi kaikista sunnuntain artisteista. Mötikät näyttivät olevan vain töissä. Vanhana fanina petyin keikkalepsuiluun, mutta yleisön nuoreen osaan setien karisma näytti uppoavan. Ukkojen asennetta kuvaa hyvin kielto kuvata bändiä läheltä, joten kaikki ammattikuvaajat karkoitettiin kuvaamaan miksauskopille, noin 100m päähän lavalta. Kummallinen ratkaisu tekee vain entisestään hallaa bändille, sillä nyt netistä löytyy fanien ottamia räpsyjä ammattilaisotosten sijaan. Eipä siinä, kovasti on ikä verottanut Mötley-miehistön ulkonäköä, mutta eikö sitä voi vanheta arvokkaasti kuten kaikki muut aikalaiset rock-tähdet?
Mötleyn jälkeen ilta meni juhlimisen parissa, kuten sunnuntain avanneella Kotiteollisuudella. Jouni spiikkasi, että näki kolme viimeistä biisiä Crüe-keikasta ja heräsi kovan humalan jälkeen Nokialta krapuloissaan. Kotiteollisuuden soittossa ei havainnut kankaista, sillä ensimmäisenä kuultu Kuningas mammoma lähti niin uljaasti käyntiin Karjalaisten laulun saattelemana, että toimittajalla herähti silmäkulmaan krapulakyynel. Jumatsuigula, miten hyvältä kolmikon särövalli kuulosti eilisten kokemusten jälkeen. Kotiteollisuus-keikan alkupää toimi kuin tauti, mutta 45 minuutin setin loppu hieman lässähti kummallisten kappalevalintojen myötä. Silti keikka jäi ehdottomasti voiton puolelle. Jouni ja Janne pilkkasivat heviyleisöä varsin raskaalla kädellä ja kansa nauroi sydämmensä kyllyydestä kaksikon vittuilulle. Minä elän -hitin itsepiruilusta huolimatta, kappale jäi vahingossa soittamatta. Ihan hyvä niin. 
30.5.2009 Primavera Sound: Sonic Youth, Th' Faith Healers, Oneida, Jesu, Liars etc. Parc Del Forum, Barcelona
Launtain puistosessiosta en pitänyt kiirettä ehtiä Ariel Pink's Haunted Graffitiin, kun herra lo-fi-poppari kerran oli saapumassa parin viikon päästä Suomeen. Mutta jälkeenpäin tajusinkin että minullahan on samaisena iltana töitä. Joten se siitä. Se la viii ja nii ees päin. Ensimmäinen akti jonka kerkesin bongata oli Jesu, jonka raskaan verkkaisesti leijuva musiikki sopi kummallisen hyvin auringonpaisteeseen. Oli huojentava huomata ettei bändin livesoundi ole täysin Justin K. Broadrickin shoegaze-innostuksen läpitunkemaa. Tyhjäkäyntiin taipuvaiseen kenkiintuijotteluun toi oleellisesti särmää metallinen botne ja doomin hitaudella kulkeva soitto.
näillä ei vissiin ikinä ollut ja sen kyllä huomasi setistä, jossa ei ollut piikkejä eikä alhoja vaan tasaisen menevää indierokkausta alusta loppuun.
n todella toimivaa toistorock/sämplerihäröilyä levyltä kuultuna, mutta nyt ei oikein lähtenyt. En osaa oikein sanoa mikä siinä mätti. Muodollisesti hyvänkuuloista ja vieteriukkolaulajan lavasekoilua oli hauska seurata. Silti tuo oli jotenkin tyhjää, kylmäksi jättävää paukutusta. Höh. No tsekataanpa sitten loppuaika Deerhunteria... mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Ensiksi mietittiin kavereiden kanssa että luonnollisestihan tällainen keskikokoinen indiebändi vetää pienemmellä Pitchfork-lavalla. Mutta ei, jätkät vetikin Rockdeluxilla, eli toisella päälavalla arviolta n. kymmenelle tuhannelle ihmiselle. Tässä siis bändi, joka soittaisi muutaman päivän kuluttua mitä todennäköisimmin puolityhjälle Tavastialle. Missä vaiheessa näistä näin isoja on tullut? Hittibiisejä ei ole, eikä musiikkinsa näin isolle lavalle sovellu muutenkaan. Yritin fiilistellä kauempaa katsomosta, mutta jotenkin vaisuksi jäi tämäkin. Ehdottomasti paremmin intiimimpään rock-klubikuunteluun soveltuva bändi.
Thurstonin, Leen ja Steven (+ ilmeisesti Pavementin basistilla vahvistettuna) ihka elävänä. Siis tajutteekste? SONIC FUCKING YOUTH! (terveisiä vaan Rikulle) Ja hiton kovahan se oli, vaikka jotkut yhtyeen aiemmin nähneet isot pojat tiesivät sanoa keikkaa keskinkertaiseksi. Minua ei ainakaan uusien biisien paljous häirinnyt. On se The Eternal sen verta kova levy (ja todella pitkästä aikaa) että sitä sietääkin soitella. Mutta tulihan sitä klassikko-osastoakin esim. Evol-raidat Tom Violence ja Expressway to Yr Skull, Daydream Nationin Cross the Breeze sekä Experimental, Jet Set, Trash and No Starin ainoa hyvä kappale Bull in the Heather.
The Bowerbirds on kohtapuolin julkaisemassa seuraajaa mainiolle Hymns for a Dark Horse -debyytilleen, joten yhtyeen setissä oli varmastikin noin puolet ennenkuulematonta ja puolet tuttua materiaalia. Uusien kappaleiden kanssa oli osaksi hieman soitannollista hakemista ja lyhyeksi jäänyt sound check aiheutti hieman säätöä. Mutta eipä tuollaisista pikkujutuista jaksanut välittää, kun päivä paistaa ja lomailevan elämä hymyilee.
ysillä vakuuttavaksi tapaukseksi. Viisikon psykedelinen garage tavoitteli milloin The Crampsin milloin The Jesus & Mary Chainin sävyjä, mutta rauhallisemmin ja miedommin, ilman meluisaa rokkiräminää. Yhtyeen todellinen suupaltti ei ollut tummaääninen laulaja vaan pienen pientä keyboardiaan kumarassa sormeillut kosketinsoittaja. Mies lupasi vitsaillen soittimensa ensimmäiselle joka kiipeää palmuun, mutta joutuikin syömään sanansa kuin innokas tyyppi löytyi saman tien. Höh! Joka leikkiin ryhtyy jne.
yhdistää äänittäjän ominaisuudessa hiton monta Primaverassa soittanutta yhtyettä ja jos ei muuten niin tinkimätön indieasenteensa on ollut esikuva monelle. Parasta Shellacissa on kuitenkin se, että siinä yhdistyy tappohyvä soitanto älyhyviin biiseihin. The End of Radio on varsinkin livenä jotain käsittämättömän hienoa. Can you hear me now! Settiin sisältyi myös eräs obskyyrimpi, chicagolaisen Lounge Act -klubia varten aikoinaan tehty kokoelmaraita. Tässä tuli myös vähän jokaista keikkaa hämmentänyt kielimuuri vastaan. Kun Albini kysyi yleisöltä kuinka moni on Chicagosta kotoisin, joka toinen käsi nousi ylös. Tähän Steve lakonisesti että "I don´t believe you".
tuottajanpesti Pulp-keulahahmo Jarvis Cockerin uudella levyllä. Charmantin suulas brittiboohemi keekoilikin Estrella Damm lavalla oikein viihdyttävästi. Varsinkin uuden levyn rokkivedot toimivat. Kuivaa brittihuumoria tihkuvat välispiikit taas olivat hieman helmiä sioille -osastoa kun niin harva ymmärsi mitään niistä. Sieltä tuli esimerkiksi klassinen Monty Python -läppä. Jarvis lukee lapulta jotain äärimmäisen kököllä espanjalla, jonka piti tarkoittaa että "My hovercraft is full of eels". Heh heh.
kokonaisuudessaan. Kyllähän tuota olisi voinut varttia kauemminkin kuunnella, mutta veri veti Throwing Musesin keikalle Rockdeluxiin, jossa Kristin-täti oli hyvin vihaisella tuulella. Enpä olisi uskonut että trio vetäisi biisinsä näin aggressiivisella punk-otteella. Suurempia odotuksia ei ollut mutta veto oli ehdottomasti festareiden kovimpia.
yksinkertaiseen, mutta toimivaan. Vivian Girlsin keikka Pitchfork-lavalla oli juuri sitä kaipasi päästäkseen festaritunnelmaan. Todellinen piristyruiske, josta tuli heti hyvälle tuulelle. Hiton hyviä biisejä, energistä soittoa ja mimmit olivat niin ilopillereitä lavalla. Viimeisissä biiseissä vaihtoivat vielä kaikkia soittimia keskenään. On vaikea olla kuulostamatta seksistiseltä, mutta trion punapäinen basisti Kickball Katy on vaan niiiin hotti. I´d have her babies.
28.5.2009 Primavera Sound: The Jesus Lizard, My Bloody Valentine, Aphex Twin, The Vaselines etc. Parc Del Forum, Barcelona
The Jesus Lizard ei pettänyt. Yo La Tengo tosin soitti niin liekehtivän hienoa settiä että olin melkeinpä unohtaa koko jesseliskon keikan. Kun sain itseni riuhtaistua irti Hoboken-kolmikon eeppistä noiserock-hurmostakin sisältäneeltä keikalta ja lähestyin ATP-lavaa kuulin kuinka klassisen Goat-levyn ensimmäinen raita Then Comes Dudley lähti käyntiin. Jumalauta! Näin täpinöissä en ole ollut pitkään aikaan. Keikka oli yhtä kreisiä hulinaa ja Goat- sekä Liar-levyihin painottunutta hittiputkea. David Yow daivasi yleisöön neljä kertaa ja bändi svengasi kuin raivotautinen härkä. KOVINTA!
konehäröilyyn venyneen Squarepusherin setti aamyöstä. Hämmentävää oli myös Magik Markersin nolon sekavaksi räpeltämisen tasolle jäänyt setti. Elisa Ambrogio oli niin maan perusteellisesti pilvessä ja sekaisin ettei hommasta tullut yhtikäs mitään.
liveäksoniä. Tuoreeseen ATP-dokkariin ei kuitenkaan ehditty, koska muistettiin väärin elokuvan alkamisajankohta (ja harhailtiin muutenkin hoomoilasina paikan tarkkaa lokaatiota pähkäillessä) Paikalliset lämmittelijät ei oikein napanneet, ja Apolon naurettavan kalliin hinnoittelun tietäen suunnistettiin mieluummin muualle kaljalle. Eksyttiin samalla kadulla sijaitsevan "piku-apolloon" eli Petit Apoloon, jossa oli erikoinen itsepalvelusysteemi: jokaisessa pöydässä oli oma kaljahana. Oman pöydän (ja muidenkin) juomasaavutusta seurattiin tv-monitorilta, 2,5 litraa Estrellaa sisäistettyämme jälkeen palattiin Apoloon odottelamaan keikan alkamista.
Dälek on tullut nähtyä muutamaan otteeseen ja keikka oli samanlainen kuin aina ennenkin Pyöreä MC sylkee lyriikkaa ja puuskuttaa tuskastuneen oloisesti läppärivelho Octopusin taikoessa säröisen hypnoottista taustaa vieressä. Yllättävyydesta ei siis voi puhua, mikä ei siis tarkoita sitä, etteikö homma toimisi kuin espanjalaisen pikajunan vessa. Biisit taisivat enimmäkseen olla uudelta Gutter Tactics -levyltä, tosin livenä on aina pikkasen vaikeaa erottaa Näitä Dälekin kappaleita toisistaan. Perushyvä veto.
Jazzin, lattarin ja punkin sekaista progehämmennystä taiteilevan Capillary Actionin Helsingin keikka ajoittuu harmillisesti ajankohtaan jolloin kiidän tuhansien metrien korkeudessa, satojen kilometrien tuntivauhdilla kohti Barcelonaa. Niinpä oli tehtävä ennakoiva täsmäisku Suomen Turkuun, jossa jenkkiläisviisikko heitti Suomen rundinsa ensimmäisen keikan. Dynamossa oli myös ei-lainkaan-niin-vähäisenä bonuksena Vuk, jolle on viime aikoina siunaantunut näitä ulkomaan ihmeiden lämmittelyspotteja enemmänkin - viimeksi 15.5. Korjaamolla, jolloin lämmiteltävänä oli kabareefolk-sisarduo Vermillion Lies. Capillary Actionin johtohahmo/säveltäjämaestro Jonathan Pfeffer oli kuullut The Plains -levyn ollessaan keikalla Kölnissä ja järkkäsi saman tien Vukin lämppärikseen.
Vukin Dynamon veto meni aika lailla saman kaavan mukaisesti kuin Korjaamolla, tosin siellä ei taidettu kuulla Kiss the Assassiniä. Vukin kappaleet ovat uniikin un
enomaisia ja lumoavia, ja tämä Vukista (polkuharmooni), Loupinesta (sähköurut) ja Janne Lastumäestä (rummut) koostuva trio esittää ne vaikuttavasti. The Plainsissä kokoonpano paisui hetkellisesti nelikoksi kun Junnu Alajuuma (of Kap Kap/Come Inside -fame) kävi soittamassa autoharppua. Tämänkertainen keikka jäi hieman aikaisempien Vuk-keikkojen mahtavuudesta, mutta näitä biisejä on vaan kertakaikkisen upea kuulla. Aina. Olen myös alkanut tykätä eräästä levyttämättömästä "aavebiisistä", jonka Vuk esitti yksin. Erityisesti sanoituksissa on jotain toismaailmallista vetovoimaa. She floats in through the window like a demented angel...
Harvemmin kukaan ulkomainen artisti ottaa promomielessä yhteyttä meikäläiseen Facebookin kautta, 
varsinkaan niinkin kaukaa kuin Yhdysvalloista, mutta Jonathan Pfeffer ei ole kuka tahansa. Vasta 22-vuoteen ikään ehtinyt väsymätön kaveri suorastaan säteilee innokkuutta, positiivisuutta ja taiteellista kunnianhimoa. Puhumattakaan että kyseessä on mitä mukavin tyyppi. Olisipa itselläni edes hitunen tuollaista energiaa!
Keikka oli täsmäsoitannan ja epäsovinnaisten biisirakenteiden juhlaa. So Embarrassing -levyn alun perin metallisilla särökohdilla varustetut turboahdetun kompleksiset kappaleet taittuivat loistavasti myös tällä akustisella kitara-vetopasuuna-haitari-rummut-pystybasso-kokoonpanolla. Ai miten niin siisti instrumentaatio? Muutama uusikin kappale kuultiin. Näistä Disneyworld-tarinalla alustettu pohdinta onnellisuudesta iskostui mieleen. Upean ja innostavan keikan jälkeen oli pakko poistaa komea harmaa-oranssi Capillary Action -paita. Koodi Kuka-Klubi-Kupittaa kertoo sitten loppuillan tapahtumista.
Vinkki: Linkkejä klikkaamalla voit löytää kaikkea jännää, kuten kyseiseltä keikalta taltioituja musapätkiä...
Pelkkien takatukkien ystäville voi suositella legendaarisen Mullets Galore saitin parhaita satunnaista takatukkia, pirullisen ärsyttävän kappaleen säestyksellä. Nerokasta! Eikö totta?
Tai kuunnella kotimaista Random Mullet -bändiä.
Random Mullet plays genre-crossing technical metal which features influences from extreme metal to jazz and everything in between. Our newest demo is called "Infection" (released in September 2007), you can listen to all the songs for free here.
